Myrkyllinen seura pilaa kivanki työn

Myrkyllinen seura pilaa kivanki työn

Olen jakanut paljon musiikin, somen ja kaiken tekemiseni kautta viestiä siitä, miten tärkeää on löytää oma juttu, jota tekee. Käytännössä olen omistanut elämäni tämän viestin välittämiselle. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut kyseenalaistaa itse omaa ajatusmaailmaani. Mitä jos sillä, mitä tekee, ei olekkaan niin suurta merkitystä, kuin olen aina ajatellut? Mistä tällainen muutos ajatteluuni?

Minun ystäväni toteuttivat oman unelmansa ja avasivat Bröner nimisen ravintolan, joka tarjoilee aitoa käsin tehtyä berliiniläistyylistä döneriä. He avasivat ensin Helsingin Kallioon ensimmäisen paikan ja vähän aikaa sitten toisen Espooseen. Kysyin heiltä, tarvitsevatko he apua avajaisviikolla ja niinpä olinkin siellä yhtäkkiä töissä kolme päivää.

Valmiina elämäni ensimmäiseen ravintolatyöhön Brönerissä

En ole koskaan aikaisemmin ollut minkäänlaisessa ravintolassa töissä, joten tämä oli mielenkiintoinen haaste. Olen kulkenut eräänlaisessa musiikkiputkessa viimeiset 9 vuotta ja ajatellut vain omaa artistinuraani. Oli virkistävää käydä tekemässä jotain ihan toisenlaista työtä. Kun istuin metrossa matkalla Espooseen, mielessäni pyöri monenlaisia ajatuksia. Olin todella innoissani, mutta samaan aikaan jännitti, että mihinhän sitä on tullut itsensä luvattua.

Mitä jos sekoilen kassalla ja sotken pahasti asiat? Mitä jos työ onkin ihan hirveää enkä osaa sitä? Yritin rauhoitella itseäni, että olenhan tehnyt lähes 500 keikkaa ympäri Suomea ja esiintynyt festareillakin noin 10 000 ihmiselle. Tajusin kuitenkin, että esiintyminen on ollut oma leipälajini ja lavalla olen kuin kotona. Kassan takana puolestaan en ole koskaan ollut ja aina kun tekee jotain uutta, se jännittää.

Työpäivät vierähtivät kuitenkin kuin siivillä ja kaikki kolme päivää olivat aivan mielettömän hauskoja! Kassakin oli yllättävän helppo eikä isoja ongelmia tullut lainkaan. Minulla oli niin hauskaa, että viimeisenä päivänä en edes malttanut lähteä työvuoroni loputtua vaan jäin vapaaehtoisesti tekemään ylimääräisen tunnin. Miten voi olla, että työ jota en ole koskaan tehnyt, on niin hauskaa? Ja jos ravintolatyö kerran oli näin hauskaa niin miksi en ole aikanaan lähtenyt sille uralle?

Huippu porukalla juhlimassa Brönerin avajaisia

Vastaus ei ole siinä, mitä olin tekemässä vaan siinä kenen kanssa olin tekemässä. Meillä oli mahtava pieni porukka, joka puhalsi yhteen hiileen kaikki kolme päivää. Johtajat Tim ja Tony auttoivat ja olivat tukena, mutta ennen kaikkea kohtasivat meidät jokaiset samanarvoisena ihmisenä. Ei egoilua eikä valtapönkitystä vaan huumoria, ymmärtäväisyyttä, rauhallisuutta ja vankkaa ammattitaitoa. Entä me työntekijät sitten?

Kukaan meistä ei ollut aiemmin ollut juuri tässä ravintolassa töissä. Minä en ravintolassa lainkaan. Tässä oli kaikki eväät siihen, että joku rupeaa panikoimaan ja sen myötä tiuskimaan toisille. Niin ei käynyt. Ei kertaakaan niiden kolmen päivän aikana, jotka siellä olin. Kaikki kannustivat toisiaan ja jos joku teki virheen, se korjattiin yhdessä hymyssä suin. Jääkiekon mm-kisojen Suomen pelin aikana iski valtava ruuhka ja silloin meidän ensikertalaisten rautaisia hermoja testattiin toden teolla.

Jotkut joutuivat hetken odottamaan tilaustaan, mutta edes ”missä vitussa se ruoka viipyy?!” huuto kisakatsomoon saapuneelta henkilöltä ei saanut meitä paniikkiiin eikä syyttelemään toisia, että kenen takia jonku tilaus on viivästynyt. Me oltiin ryhmä päättäväisyyttä, positiivisuutta, tsemppaamista ja iso ripaus huumoria siihen päälle. Jännä, miten ihmiset ketkä tapaavat toisensa ensi kertaa, voivatkin hitsautua yhteen niin nopeasti.

Tärkeintä on löytää oikeat ihmiset elämään

Kotona saunan lauteilla pohdin, että miten ihmeessä minulla oli hauskempaa olla töissä döner-ravintolassa kuin välillä oman urani parissa. Ravintolatyö ei ole yhtään minun intohimoni kun taas musiikki on ollut se, mikä on saanut sydämeni roihuamaan. Vastaus on ihmisissä. Ensiksi, kierrän paljon keikkareissuja yksin, jolloin yhteistyön voima jää puuttumaan. Toiseksi, olen joutunut kohtaamaan musiikkialalla paljon törkeää, ylimielistä ja epäkunnioittavaa käytöstä. Nähnyt miten omaa etua tavoitellen puukko lyödään kaverin selkään ja lupausten pitäminen on lähinnä hento ääni tuulessa. Ihmiset ovat olleet pelinappuloita eivätkä herkkiä olentoja, jotka kohdataan empatialla.

Olen tottakai myös saanut tehdä musiikkia älyttömän hienojen ihmisten kanssa, mistä tulen olemaan ikuisesti kiitollinen ja on paljon ihmisiä, joiden avun myötä olen ylipäätään päässyt tähän pisteeseen, missä nyt olen. Ne ihmiset tietää kyllä kenestä puhun ja heillä on paikka ikuisesti sydämessäni. Niinpä tämän saunan lauteilla tapahtuneen pohdinnan myötä tulin tulokseen, että se mitä tekee ei olekkaan niin olennaista vaan se kenen kanssa tekee. Hyvien tyyppien kanssa paskan lapioiminenkin on mahtavaa, kun taas ilkeiden ja epäkunnioittavien ihmisten kanssa oma intohimokin tuntuu ahdistavalta.

Siksi minusta tärkeämpää onkin löytää oikeat ihmiset elämään ja vasta sitten hyvässä tiimissä miettiä, mitä ruvetaan tekemään. Jos joku kokee oman työnsä surkeana niin on hyvä pohtia, onko vika todella siinä työssä itsessään vai onko kenties työyhteisö ja ilmapiiri se, mikä negatiivisen fiiliksen saa aikaan? Eikä se tarvitse kuin yhden sabotoijan. Vaikka sata ihmistä puhaltaisi yhteen hiileen ja valmistaisi keitosta tiiviillä yhteistyöllä niin riittää, kun yksi ihminen päättää kaataa kattilaan tilkallisenkin myrkkyä. Keitos on pilalla.


Jos sinulla heräsi kysymyksiä tai ajatuksia/tarinoita, joita haluat jakaa niin kuulen niitä mielelläni! Saat laittaa rohkeasti viestiä näitä väyliä pitkin:

Instagram: kakekarisson
TikTok: kakekarisson
Snapchat: kakekarisson
Facebook: Kake Karisson
Linkedin: Kake Karisson
Email: eetu@kakekarisson.fi


Blogi: Unelmaelämän etsijä