Mitä jos olisimmekin kiitollisia ylpeyden sijaan?
Muista olla ylpeä itsestäsi! Kuinka moni meistä on kuullut tämän kehotuksen elämänsä aikana? Itsekin olen tuota viljellyt somessa läpi vuosien. Tänään aamulla istuessani hiljaisuudessa parvekkeella höyryävän kuuma kahvikuppi kädessäni ja katsellessani kahden pupun aamuista ruohonsyöntiä mietin, miksi meillä ihmisillä on niin hankalaa elää sovussa? Päivittäin joko somen, median tai ihan todellisen elämän välityksellä joudumme todistamaan tilanteita, jossa ihmiset kinastelevat keskenään.
Ylpeys on ehdottomasti yksi syistä. Tässä vaiheessa varmasti moni kirjoittaa jo vasta-argumenttia, mutta pyydän malttamaan pienen hetken. Pohditaan hetki asiaa avoimin mielin. Me elämme tällä hetkellä suorittamisen ja menestymisen kulttuuria. Mitä enemmän saavutat ja mitä isommin menestyt, sitä arvokkaampi olet ihmisenä ja sitä enemmän saat ihmisten ihailua. Näinhän asia ei todellisuudessa ole, mutta jostain syystä näin tällä hetkellä ajatellaan.
Millaista esimerkkiä me halutaan nuorille näyttää?
Olen itse kohdannut hauskoja tilanteita urani varrelta, kun joku ylpeyttä täynnä oleva artisti odottaa ihailuja backstagella, mutta puhunkin hänelle ihan samalla tavalla kuin vieressä olevalle järjestäjälle. Osoitan jopa enemmän ihailua järjestäjää kohtaan, sillä hän on hoitanut kaikki käytännön asiat täydellisesti, josta olen hyvin kiitollinen. Vieressä oleva oman elämänsä supertähti on suorastaan järkyttynyt, kun en pyydä häneltä selfietä ja levitä punaista mattoa jalkojen eteen. Miksi? Tilanne käy hänen ylpeyden päälle.
Itsestään ylpeät ihmiset ovat oman kokemukseni mukaan usein pohjalta rajulla työllä ponnistaneita onnistujia jossain asiassa. Taustalla on arvottomuuden tunnetta, jota on lähdetty paikkaamaan valtaisalla menestyksellä. Henkilö on ollut vihainen elämälle siitä, että hän kokee olevansa arvoton. Nyt hän on kuitenkin vääntänyt elämästä niskalenkin ja tehnyt mahdottomasta todellista. Hän on kiivennyt kukkulan kuninkaaksi ja siispä on omasta mielestä oikeutettu sieltä näyttämään alas keskaria ”alempiarvoisille” ihmiselle ”tehkää perässä!” huudon säestämänä.
Lemmikit ovat hyviä opettamaan nöyryyttä ja kiitollisuutta
Sille, että ihminen on toteuttanut oman unelmansa, nostan isosti hattua. On aina upeaa, kun ihminen ei luovuta vaan sitkeästi uskoo siihen, että häntä varten on jotain hyvää edessä. Ihmisarvon kanssa sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä. On aivan sama kuinka paljon rahaa tai someseuraajia ihmisellä on tai mikä hänen tittelinsä on työpaikalla. Jäähallin täyttävä artisti on täysin samanarvoinen kuin jäähallin ovella seisova lipunmyyjäkin. Sillä mitä teemme ei ole merkitystä sen kanssa, kuinka arvokkaita olemme ihmisenä. Ihmisenä olemme nimittäin AINA kaikki yhtä arvokkaita.
Erilaiset menestystarinat ovat kuitenkin mielettömän upeita mahdollisuuksia, joilla jakaa maailmaan uskoa, toivoa ja motivaatiota myös muille. Ylpeyden takia ne onnistuvat kuitenkin jakamaan maailmaan lopulta vain lisää pahaa. ”V*tut muiden mielipiteistä, mä oon mitä mä oon ja jos joku ei siitä tykkää niin ihan sama.” Kuinka usein kuuleekaan tällaista öyhöttämistä? Ajatus tämän taustalla on tavallaan hieno. Kenenkään ei tule ruveta ovimatoksi ja antaa muiden määritellä omaa elämää. Se on ihan selvä. On kuitenkin eri asia olla onnellinen ja kiitollinen onnistuja, kuin itseään täynnä oleva pullistelija.
Mitä jos ylpeyden ja pullistelun sijaan olisimmekin kiitollisia kaikesta, mitä elämä on meille suonut? Tällaisiakin supertähtiä maailmasta löytyy ja heidän valovoimaisuus on jotain sanoinkuvailematonta. He eivät ylpeile sillä, mitä itse ovat tehneet vaan ovat kiitollisia siitä, mitä elämä on heille suonut. Heidän ei tarvitse pullistella Instagramissa ja julistaa kaikille olevansa maailman parhaita ja niin ylpeitä siitä. Tällaiset pullistelijat todellisuudessa yrittävät postauksella vakuuttaa yhä sydämessään olevaa arvottomuuden tunnetta, jota ei mikään menestymisen määrä pysty paikkaamaan.
Nää tyypit oli todellisia supersankareita!
Ja jotta tätä ei sekoiteta tyypilliseen suomalaiseen ”jolla onni on, se onnen kätkekööt” mentaliteettiin niin annan esimerkin. Elämästä kiitollinen supertähti julkaisee itsestään kuvan, jossa hän iloisesti kertoo, kuinka kiitollinen hän on upeasta saavutuksestaan ja toivottaa tsemppiä myös hänen seuraajilleen. Ylpeä pullistelija sen sijaan postaa kuvan, jossa hän tuijottaa lähes vihaisella naamalla kameraan ja teksti on jotain tätä luokkaa: ”Mä oon yksityiskonees syömäs kaviaaria ku sä oot syömäs pizzaa kotisohvallas. Voittajat tekee, luuserit itkee.” Huomaatko eron?
Todelliset supersankarit ovat kiitollisia ja kokevat olevansa etuoikeutettuja kaikesta, mitä he ovat elämältä saaneet. He ymmärtävät kuinka haastavasta tilanteesta he ovat nousseet ja siksi he kokevat myötätuntoa jokaista maailman ihmistä kohtaan. He nimittäin muistavat, kuinka pahalta heidän sydämessään tuntui ja siksi he toivovat jokaisen ihmisen maailmasta saavan hyvää myös heidän elämäänsä. He jopa auttavat muita ihmisiä eivätkä aseta itseään heidän yläpuolelleen. Sitä on todellinen supersankaruus. Kiitollinen ihminen vaeltaa valossa. Ylpeä pimeydessä.
Kommentoi blogitekstiä!
Uusi kommenttikenttä blogiin on avattu, katsotaan miten se toimii 😀 Joten tämän blogitekstin myötä haluanki kysyä sinulta rohkean kysymyksen: Onko sinulla ollut elämässä hetkiä, jolloin olet onnistunut jossain ja tuon onnistumisen myötä sinuun on hiipinyt ajatus, että olet ihmisenä muita parempi? Tähän voi olla haastavaa vastata avoimesti, mutta jo omassa päässä tämän miettiminen voi avata kokonaan uuden elämän. Kommentointiin riittää pelkkä nimimerkki, ei tarvitse sähköpostia ilmoittaa 🙂
Instagram: kakekarisson
TikTok: kakekarisson
Snapchat: kakekarisson
Facebook: Kake Karisson
Linkedin: Kake Karisson
Email: eetu@kakekarisson.fi
Testaan toimiiko kommentointi! 😀